Siirry sisältöön

Aune, 80 vuotta: ”Elämä opetti huolehtimaan toisista”

Eläkkeellä | 5.12.2017
Aune Kauppisen 80-vuotiseen elämään on mahtunut käänteitä. Vuosien varrella hän on saattanut maailmaan kaksi lasta ja hautaan kolme aviomiestä. Suomen valtio on tukenut Aunea eri elämänvaiheissa – ja Aune lapsuudesta lähtien läheisiään.
Kuuntele artikkeli
Aune Kauppinen.
Aune Kauppinen syntyi 11-lapsisen pienviljelijäperheen viidentenä lapsena Enossa vuonna 1937. Samana vuonna perustettiin Kansaneläkelaitos.

Aune Kauppisen kymmenennen kerroksen asunnon keittiöstä avautuu upea näkymä yli syksyisen Porin. Värikäs on ollut myös rouvan elämä, joka kuljetti hänet jo nuorena Pohjois-Karjalasta länsirannikolle.

Aune syntyi pienviljelijäperheen viidentenä lapsena Enossa vuonna 1937 – samana vuonna, jolloin sai syntynsä myös Kansaneläkelaitos. Kaikkiaan sisaruksia oli yksitoista. Lapset saivat osallistua talon töihin jo nuoresta. Aunen tehtävänä oli hoitaa pienempiä sisaruksia.

– Olin hyvä tekemään kapalovaippoja. Olin pienemmille enemmän äiti kuin sisko, Aune muistelee.

Koulu käynnistyi sodan jälkeen juuri, kun Aune tuli kouluikään. Äiti pyysi, että Aune saisi jäädä vielä talveksi hoitamaan vastasyntynyttä pikkuveljeä.

”Meistä yhdeksästä pienemmästä maksetut lapsilisät olivat perheellemme iso apu.”

Kotona kaikki tehtiin itse. Aune muistaa, kun lapsilisiä alettiin maksaa vuonna 1948. Niiden tarkoituksena oli kattaa lapsista aiheutuneita kustannuksia sekä lievittää lapsiperheiden köyhyyttä.

– Toiseksi vanhin sisko ehti juuri saada yhden erän. Meistä yhdeksästä pienemmästä maksetut lapsilisät olivat perheellemme iso apu.

Aunen lapsuudessa kaikki tehtiin itse. Aune tekee edelleen paljon käsitöitä ja käy joka toinen viikko taloyhtiön ompelukerhossa.

Kotiapulaisena ja lastenhoitajana 1950-luvulla

Aune muistaa lapsuudesta, että sukulaisia ja naapureita autettiin aina, kun pystyttiin.

Koulutyttönä Aunekin muutti muutamaksi vuodeksi koululla asuvan setänsä perheeseen. Setä työskenteli koulun talonmiehenä ja täti siivoojana. Aune hoiti perheen lapsia koulun jälkeen.

Kun mummo sairastui vakavasti 1950-luvun alussa, Aune lähetettiin mummolaan emännäksi. Hän oli juuri käynyt rippikoulun.

– Työ oli raskasta, mutta opinpa tekemään talon töitä, Aune muistelee.

20-vuotiaana Aune muutti lastenhoitajaksi toiselle puolen Suomea.

20-vuotiaana Aunen elämä muuttui. Isosisko oli muuttanut Raumalle, toiselle puolen Suomea, ja pyysi nyt Aunea luokseen. Sekä sisko että Raumalla asuva täti olivat raskaana ja tarvitsivat lastenhoitajaa.

Siskonpojan hoidon ohella Aune työskenteli ravintoloissa keittiöapulaisena. Kauppaseuran ravintolasta hänet keksittiin kokiksi Raumalla tuohon aikaan suosittuun Peltolan baariin.

– Siellä tein rouvalle syltyt ja kalkkunat, vaikken ollut koskaan sellaisia tehnyt. Onneksi olin aina ollut tarkkasilmäinen, Aune nauraa.

Rakkaus kuljetti Raumalta Poriin

Kesällä 1959 Aune oli palaamassa junalla lomalta Enosta Raumalle. Parkanosta junaan nousi mies, joka istuutui Aunen viereen. Mies jäi Poriin, mutta viikon kuluttua hän jo ilmaantui Raumalle.

Aune ja Yrjö menivät naimisiin seuraavana vuonna. He vuokrasivat pienen asunnon Porin Vähärauman kaupunginosasta. Syksyllä 1961 syntyi Anne Marita.

Valtio oli jakanut äitiysavustusta jo 23 vuotta – ensin vähävaraisille synnyttäjille ja vuodesta 1949 kaikille äideille. Nuori perhe olisi myös saanut äitiyspakkauksen, mutta Aune ei halunnut.

– Meillä oli vauvalle niin paljon kaikkea siskolta, tädiltä ja miehen sukulaisilta. Ompelin myös itse vaatteita.

”Anja-Riitalle äitiyspakkaus tulikin tarpeeseen.”

Toinen lapsi syntyi kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1971.

– Siinä välissä olin jo ehtinyt antaa kaiken pois, kun toista ei kuulunut. Anja-Riitalle äitiyspakkaus tulikin tarpeeseen, Aune muistelee.

Käsitöiden lisäksi Aune on harrastanut eläkkeellä kuorolaulua ja posliinimaalausta.

Leskeneläke helpotti nuoren lesken elämää

Perhe osti isomman omakotitalon Uudenkoiviston kaupunginosasta vuonna 1976. Taloa ehdittiin asua vain kolme vuotta, kun Yrjö menehtyi aivoverenvuotoon.

Aune jäi leskeksi 43-vuotiaana. Elämä oli rankkaa, ja varsinkin nuoremman tytöistä oli vaikea hyväksyä isän menetystä. Onneksi taloudellinen tilanne oli sellainen, että Aune ja tytöt pystyivät pitämään kotitalon.

– Sain leskeneläkettä ja tytöt lapseneläkettä, nuorempi pitkäänkin. Miehellä oli ollut työpaikalta myös ryhmähenkivakuutus.

Aune on edelleen kiitollinen surun keskellä saamistaan neuvoista ja avusta.

– En olisi itse ymmärtänyt, mitä etuuksia voisin edes hakea.

Kuntoutus auttoi jaksamaan töissä

Aune oli aloittanut vuonna 1970 laitosapulaisena Antinkartanon kehitysvammaisten kuntoutuskeskuksessa. Hänen ihonsa ei kuitenkaan kestänyt siivoustyön aineita. Hänen onnistui siirtyä talon sisällä keskuksen ompelimoon. Työ opeteltiin tekemällä.

1990-luvun alussa Aune oli kolme viikkoa Siuntion hyvinvointikeskuksessa Kelan järjestämässä kuntoutuksessa, joka tähtäsi työkyvyn ylläpitämiseen.

– Se oli tärkeä juttu, että jaksoin viimeiset vuodet töissä.

”Jäin eläkkeelle hyväkuntoisena 62-vuotiaana. Liityin seurakunnan kuoroon ja aloin harrastaa posliinimaalausta.”

Aune palasikin Antinkartanossa vielä teknisen huollon puolelle laitoshuoltajaksi. Työvälineet olivat kehittyneet vuosien aikana.

Uusi elämänvaihe alkoi, kun Aune jäi eläkkeelle vuonna 1999.

– Jäin eläkkeelle hyväkuntoisena 62-vuotiaana. Liityin seurakunnan kuoroon ja aloin harrastaa posliinimaalausta.

Eläkepäivät keskustakolmiossa

Aune oli mennyt uudelleen naimisiin 1980-luvun puolivälissä. Onnea kesti alle vuoden, kun toinenkin aviomies Eino menehtyi äkillisesti sairauskohtaukseen.

Vuonna 1991 Aino tapasi Unton. Maalarina työskennellyt mies oli sairastunut keuhkosyöpään, parantunut ja jäänyt työkyvyttömyyseläkkeelle. Aune ja Unto saivat nyt nauttia yhteisistä eläkepäivistä.

Vuonna 2005 pariskunta muutti Porin keskustaan kerrostalokolmioon. Kun Unto neljä vuotta sitten menehtyi, Aune oli tyytyväinen, että pystyi jäämään yhteiseen kotiin.

– Asunto on iso yhdelle, mutta asumistuen ja eläkkeeni kanssa pärjään, Aune miettii kauniissa remontoidussa keittiössään.

Aune on tyytyväinen, että hänen viidellä lapsenlapsellaan on erilaiset mahdollisuudet opiskella kuin hänellä nuoruudessaan.

”Nykynuorilla on onneksi mahdollisuuksia”

Aunelle tyttäret ja viisi lastenlasta ovat läheisiä, vaikka jälkikasvu asuukin muualla.

– Lapsenlapsista nuorin on vielä armeijassa, vanhin diplomi-insinööri. Nykynuorilla on onneksi mahdollisuuksia. Omat lapset opiskelivat opintolainan turvin, toinen hammaslääkäriksi ja toinen sairaanhoitajaksi. Itsellä oli vain sitä työssä oppimista, Aune naurahtaa.

”Olen oppinut elämästä sen, että toisista huolehditaan.”

Aune käy edelleen seurakunnan tapahtumissa ja tapaa ystäviä. Joka toinen viikko on talon ompeluseura.

– Olen oppinut elämästä sen, että toisista huolehditaan. Kun omat jalat vielä kantaa, autetaan heitä, joilla ikä painaa enemmän, Aune miettii.

  • Mistä haluaisit lukea?

    Ehdota juttuideaa Kelan Elämässä-median toimitukselle.