Tässä kirjoituksessa kokemusasiantuntija Minka kertoo tarinansa Kela sote-keskuksissa projektin työntekijälle Miinalle.
”Minulle on kertynyt traumakuormaa varhaislapsuudestani lähtien. Koulu-ikäisenä jouduin muuttamaan useamman kerran. Ujona ja arkana lapsena oli aina haastavaa sopeutua uuteen ympäristöön. Vielä koulun ensimmäisillä luokilla harrastin sirkus-, liikunta- ja kokkikerhoja. Pahoinvointini kasvaessa ennen iloa tuoneet harrastukset tuntuivatkin syövän liikaa aikaani. Kolmannella luokalla kävin enää kokkikerhossa kerran viikossa. Läksyjen teko iltapäivällä kerhon jälkeen tuntui niin raskaalta, että päätin lopettaa harrastuksen”, Minka kertoo.
”Paha oloni oli nähtävissä koulussa ennen yläastetta. Itkin usein yksin välitunnilla. Olin kiusattu ja syrjitty. Olisipa joku puuttunut ja kohdannut. Turvallisen aikuisen aika ja myönteinen huomio olisi auttanut tilanteessani. Teini-iässä oireilin masennuksella, itsetuhoisuudella ja sosiaalisten tilanteiden pelolla.”
”Sain ensimmäisen kerran ammattiapua terveyskeskuksen omahoitajani kautta nuorisopsykiatrian poliklinikalta 13-vuotiaana. 14-vuotiaana yritin itsemurhaa, kertomatta asiasta kuitenkaan kymmeneen vuoteen hoitotahoilleni. Pelkäsin totuuden kertomisen vievän minut esimerkiksi osastolle, joka lapsen näkökulmastani oli pelottava hullujenhuone. Psykiatrinen osastohoito olisi kuitenkin voinut olla ensiaskel solmujeni selvittämisessä.”
”Kiire suorittaa, kertyvät traumat, sekä kasautuva uupumus epäilemättä vaikuttivat psykoosiin sairastumiseeni 21-vuotiaana, kesällä 2015. Vasta psykoosi sai minut pysähtymään elämässäni, pohtimaan arvojani ja harkitsemaan suorittamisen vähentämistä. Muutaman kuukauden osastohoitojakson aikana jäin sairaslomalle. Kahden viikon kuluttua kotiutumisesta muutin Turkuun yksin vailla työtä, opiskelupaikkaa ja sosiaalista verkostoa.”
”Sanataide, kirjoittaminen ja lukeminen, tukivat minua selviytymisessäni ja toipumisessani. Osastollakin luin muutaman kirjan. Joinakin päivinä sain levottomuudeltani luettua vain lause, kappale tai sivu kerrallaan. Olen kehitellyt päässäni runoja ja kirjoittanut niitä kirjoittamaan opittuani. Kirjoittaminen on ollut turvallinen tapa ilmaista itseäni ja jäsennellä ajatuksiani.”
Miina jatkaa: Minkan kertomus on pysäyttävä ja koskettava. Minkan pahoinvointia ei nähty, tai ainakaan siihen ei puututtu. Onneksi Minka on vahva ja sinnikäs. Hän on saanut käännettyä vaikeudet vahvuudeksi, ja haluaa jakaa kokemuksiaan muille ja olla mukana kehittämässä parempia palveluja, joissa asiakas tulee oikeasti kohdatuksi. Kokemusasiantuntijoiden näkemykset ja käytännön kokemukset palveluverkkojen toimivuudesta tai toimimattomuudesta ovatkin erittäin tärkeitä palveluja kehitettäessä. Kokemusasiantuntijat työpanoksellaan varmistavat, että asiakkaan ääni tulee kuulluksi ja palvelut voidaan suunnitella asiakaslähtöisiksi. Toivottavasti tämäkin voimavara osataan hyödyntää hyvinvointialueiden palveluja suunniteltaessa.
”Otin Turusta vastaan ensimmäisen vuokra-asunnon, jota minulle tarjottiin. Tiesin sen olevan kallis, mutta kukaan ei neuvonut vuokran olevan yli Kelan sallimien asumismenojen. Aluksi en saanut toimeentulotukeakaan, koska olin säästänyt muutaman tuhatta euroa työskennellessäni opintojeni ohella. Toki säästöt olivat jo huvenneet osastohoidon maksuihin. Olin tottunut pienemmän paikkakunnan palveluun Kelassa paikan päällä. Siellä asiointi tuntui kiireettömältä ja työntekijällä oli aikaa perehtyä tilanteeseeni huolellisesti.”
”Pahinta psykoosisairauden diagnoosin saamisessa oli sen stigma. Oli vaikeaa hyväksyä sairastuneensa johonkin, mitä pelkäsin ja vieroksuin itsekin. Uusi asuntoni sattui sijaitsemaan lähellä nuorten aikuisten kohtaamispaikkaa. Selvittyäni jonoista avohoitoon, sain sieltä vinkin tutustua tähän paikkaan. Hyväksyvä ja myönteinen ilmapiiri teki vaikutuksen. Koin saavani vertaistukea.”
Valitettavasti Minkan kaltaisia tarinoita on useita. Ja jokainen niistä on liikaa.
Minka jäi monessa kohtaa yksin, vailla tukea ja tietoa. Ei tiennyt, miten ja mistä saisi apua. Väsyi hakemus- ja byrokratiarumbaan. Ei saanut tarvitsemiaan palveluja ja putosi turvaverkon aukoista. Valitettavasti Minkan kaltaisia tarinoita on useita. Ja jokainen niistä on liikaa. Vaikka monessa kohtaa Minka jäi ilman tukea tai saadut palvelut eivät täysin hänen tarpeitaan vastanneet, hän sai vertaistukea ja positiivisia kokemuksia vapaaehtoistoiminnasta.
Työkykyohjelmassa on kehitetty asiakasvastaavamallia, jonka tarkoituksena olisi varmistaa se, että asiakkaalla on rinnallaan joku, joka luotsaa asiakasta palveluviidakon läpi. Nimetty työntekijä, jolla on kokonaisnäkemys asiakkaan tilanteesta ja jolle asiakkaan tilanne on tuttu. Ettei asiakkaan tarvitse joka palvelussa aloittaa tarinansa kertomista alusta, vaan voidaan johdonmukaisesti jatkaa kohti asiakkaan tavoitteita. Asiakasvastaava myös huolehtii, että asiakas saa tarvitsemansa palvelut ja etuudet, eikä jätä asiakasta yksin hakemusviidakossa. Toimii ikään kuin turvaköytenä, jotta asiakas ei pääse putoamaan palveluverkon aukkoihin. Ehkä Minkankin polussa olisi ollut muutama mutka vähemmän, jos hänen rinnallaan olisi joku kulkenut ja tukenut.
”Pienen sairaspäivärahan jälkeen kuntoutustuen eli määräaikaisen työkyvyttömyyseläkkeen saaminen oli helpotus. Olin jo kyllästynyt toimeentulohakemusten tekemiseen ja etukäteen niiden päätösten murehtimiseen. Kohtaamispaikan mahdollistaman sosiaalisen vuorovaikutuksen ja mielekkään tekemisen ja olemisen voimin uskaltauduin kokeilemaan vapaaehtoistöiden tekemistä muutaman kerran viikossa. Ajatukseni tulevaisuudestani ja tavoittelemastani suunnasta vahvistuivat.”
”Psykiatrini suositteli minulle viimeinkin terapiaa, mutta vierastin ajatusta ja koin voivani jo liian hyvin jaksaakseni panostaa terapiaan. Valmistuin kokemusasiantuntijaksi keväällä 2018. Samana keväänä olin aloittanut Kelan ammatillisen kuntoutuksen työkokeilun paikallisessa mielenterveysyhdistys ITUssa avustavana toimistotyöntekijänä. Ohjasin myös vertaistukiryhmiä.”
”Kouluttauduin sanataideohjaajaksi ja tein määräaikaisia, osa-aikaisia töitä ja keikkoja sekä kokemusasiantuntijana että sanataideohjaajana. Voin kuitenkin ajoittain edelleen hyvin huonosti. Tiedostin traumojeni vaikuttavan elämääni. Hakeuduin esimerkiksi aina uudelleen vähintäänkin haastaviin tilanteisiin ja ihmissuhteisiin.”
”Hain psykoterapiaa ja Kelan tukea kattamaan sen kustannuksia. Kelan hyväksymien psykoterapeuttien etsiminen oli työlästä. Otin yhteyttä noin kolmeenkymmeneen psykoterapeuttiin, joista vain kaksi ilmoitti pystyvänsä ottamaan uusia asiakkaita. Tuntui arpapeliltä, löytäisinkö sopivaa terapeuttia. Kävin terapiassa kaksi vuotta. Tarvittiin siis kaksi vuotta, että ymmärsin valintani olleen väärä. Terapeuttini koin kuuntelevan minua ja välittävän, mutta en lopulta löytänytkään hänen kanssaan turvallisuuden tunnetta. Tajusin terapiassa kuitenkin sairastavani dissosiaatiohäiriötä, ja ymmärrykseni traumaoireistostani syveni.”
”Toimin edelleen sanataideohjaajana ja kokemusasiantuntijana. Minulla on hoitokontakti avohoidon eli perusterveydenhuollon puolella kuntoutuspoliklinikalla. Saan kuntoutustukea. Toivon tulevaisuudessa voivani vielä opiskella ja tehdä enemmän töitä sanataideohjaajana.”
Kohtaamisen merkitys nousee hyvin vahvasti esiin Minkan kertomuksesta. On tärkeää, että ihmisen vierelle pysähdytään, hänet nähdään ja kuullaan, huomioidaan. Työntekijältä tämä vaatii vahvaa ammattitaitoa. Asiaosaamisen lisäksi pitää osata aidosti kuunnella ja olla läsnä. Ottaa asioita rohkeasti puheeksi. Tuoda oma persoona mukaan kohtaamiseen, menettämättä kuitenkaan ammatillista otetta. Aidossa kohtaamisessa ammattilainen joutuu laittamaan väistämättä itsensä likoon. Työntekijäkin on ihminen, jolla on omat rasitteensa ja epävarmuutensa. Kotona riitaa puolison kanssa, lapsi kipeänä tai huonosti nukuttu yö takana, mitä vaan. Töissä on kiire, kymmenen muutakin asiaa hoidettavana ja sähköpostia vastattavana. Seuraava asiakas jo odottamassa. Mahdollisesti myös epävarmuutta omasta osaamisesta. Uskallanko kysyä, jos en osaakaan auttaa? Onko meillä ammattilaisilla oikeasti valmiuksia kohdata apua tarvitseva asiakas?
Onko meillä ammattilaisilla oikeasti valmiuksia kohdata apua tarvitseva asiakas?
Olemme puhuneet työkykyohjelmassa asiakkaan tunnistamisesta ja asiakkaan osallisuudesta. Olemme pysähtyneet pohtimaan omaa työtä ja omaa tapaa tehdä työtä sekä sitä, mitkä asiat vaikuttavat kohtaamistilanteissa. Lisäksi koulutuksilla on lisätty osaamista eri palveluista, ja hankkeissa on tiivistetty eri tahojen yhteistyötä. On koottu eri ammattilaisista muodostuvia tiimejä asiakkaan ympärille. Tämä kaikki tukee hyvin asiakkaan kohtaamista. On helpompi ottaa asioita puheeksi, kun tietää, miten voi auttaa. Tai että ainakin on selvää, mistä tai keneltä voi apua pyytää. On helpompi kohdata asiakas, kun palvelupolut ovat selkeitä, eikä tarvitse jäädä yksin ja neuvottomaksi asiakkaan ongelman äärelle.
Työkykyohjelmassa kehitetyt mallit kuulostavat hyviltä, ainakin paperilla ja powerpoint-esityksissä. Mutta toteutuvatko ne oikeasti käytännössä? Työntekijöiden osaamisesta se ei mielestäni ainakaan jää kiinni. Meillä on paljon rautaisia ammattilaisia, jotka tekevät työtä sydämellä ja haluavat aidosta auttaa asiakasta. Kaikki ei kuitenkaan ole kiinni vain työtekijöistä. Työn teolle pitää olla riittävät puitteet ja resurssit, riittävästi aikaa kohdata asiakas. Pitää ymmärtää, että yhdessä kohdassa pysähtyminen ja panostus voi säästää toisessa kohdassa turhalta työltä, ja ennen kaikkea inhimilliseltä kärsimykseltä.
Hyvinvointialueilla suunnittelutyö on parhaillaan käynnissä ja päätöksiä tulevaisuuden palveluista ryhdytään tekemään. Toivoisinkin, että palveluja suunniteltaessa ja resursoitaessa inhimillisyys ratkaisisi, eivätkä numerot. Että työtekijöillä olisi aikaa tunnistaa ja kohdata apua tarvitsevat asiakkaat, jotta Minkan tarinan ei tarvitsisi enää toistua kenenkään kohdalla.
Minka Salmirinne
Koulutettu kokemusasiantuntija, sanataideohjaaja
Miina Lehestö
Projektintyöntekijä, Kela sote-keskuksissa -projekti, Kaveria ei jätetä -hanke
Tämä teksti liittyy Kela sote-keskuksissa -kolumnisarjaan, jossa seurataan, miten työkykyyn liittyviä palvelupolkuja raivataan helppokulkuiseksi.
