”Surun tunteet tulevat, kun ovat tullakseen. Ne ilmaantuvat ihan omia aikojaan ja suunnittelematta, sillä tilaa surutyölle on ollut vaikea erikseen järjestää.”
Näin sanoo leskeksi jäänyt, Laura Saari, 38, joka menetti miehensä vakavalle sairaudelle elokuussa 2023. Saari jäi yksin kaksivuotiaan lapsen kanssa, ja puolison kuoleman jälkeen on arjessa ollut valtavan paljon tekemistä.
”On pitänyt hoitaa raha- ja talousasioita ja pyörittää yksinhuoltajana perhe-elämää. Tilaa surulle on ollut hankalaa raivata. Sureminen on tullut siinä sivussa, sillä pienen lapsen vanhempana ja työssä käyvänä ihmisenä arkea ei voi tauottaa, saati pysäyttää tunteiden ehdoilla. Onneksi ympärillä on ollut ihmisiä, jotka ovat tukeneet ja auttaneet”, Laura sanoo.
Diagnoosi pysäytti kuukausi vauvan syntymän jälkeen
Tasan kaksi vuotta ennen Lauran puolison kuolemaa Saaren perhe eli hektistä suurperheen elämää. Lauralle ja hänen puolisolleen oli syntynyt heinäkuussa 2021 lapsi, ja puolet viikosta perheessä asui puolison kolme lasta aiemmasta liitosta.
”Meitä oli siis kaksi aikuista, kolme vanhempaa lasta ja yksi vauva. Vain kuukausi vauvamme syntymästä mieheni sai diagnoosin, joka tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta: laajalle levinnyttä syöpää eivät mitkään hoidot enää parantaisi.”
Alkoi sopeutuminen ja valmistautuminen kuolemaan.
”Miehelleni oli tärkeää, että minun ja lasten asiat pantaisiin kuntoon hyvissä ajoin. Listasta asioita, joista piti huolehtia, tuli hurjan pitkä. Tiesimme kuitenkin, että aikaa yhä on, ja saimmekin sitä sitten kaksi vuotta. Etenkin puolisoani helpotti se, että hän saattoi tehdä jotakin konkreettista meidän hyväksemme – hänelle se oli ikään kuin viimeinen tahto.”
Lapsi ymmärtää isänsä menettämisen vasta kasvaessaan
Puolison viimeisiä elinvuosia määrittivät Lauran mukaan sairaalareissut. Laura ja vauva olivat mukana jokaisella käynnillä.
”Vielä nykyisinkin, vaikka isä on ollut poissa pian puolitoista vuotta, lapseni kyselee, milloin menemme taas sairaalaan. Sairaalasta tuli tavallaan hänen toinen kotinsa. Kuolemaa hän ei tietenkään ymmärrä, ja luulen, että isän menetys on aihe, joka nousee lapsen kasvaessa vielä vahvasti pintaan.”
Miehen kuoltua perheen arki Lauran mukaan tietyllä tapaa yksinkertaistui. Kolme lasta puolison aiemmasta liitosta siirtyivät pysyvästi äitinsä hoitoon, ja Laura saattoi keskittyä ydinperheensä asioiden hoitamiseen.
”Siinäpä sitä oli tehtävää! Vaikka olimme hoitaneet mieheni eläessä paljon juttuja kuntoon, oli yllätys, miten paljon asioita jäi kesken. Esimerkiksi mieheni nimissä olleita vakuutuksia oli työlästä muuttaa minun nimiini.”
Valtaisaan paperirumbaan Laura toivoisikin muutosta: että ymmärrettäisiin lesken raskas taakka ja helpotettaisiin jollakin tapaa hänen kannettavakseen koituvaa byrokratiakuormaa.
”On hyvin uuvuttavaa asioida toistamiseen vaikkapa verottajan kanssa ja selittää sama asia aina uudelle virkailijalle. Eikö näitä juttuja tosiaankaan saisi hoidettua yhtään helpommalla? Mietin joskus, miten käy niiden omaisten, jotka eivät surunsa murtamana jaksa asioida viranomaisten kanssa.”
Jotain apua sureva voi saada Suomi.fi-palvelusta Läheisen kuolema -oppaasta.
Arkea on pyöritettävä, vaikka suru on läsnä.
Laura on kiitollinen lähipiirille, josta löytyy tarvittaessa hoitoapua lapselle.
Myös vertaistuki saman elämäntilanteen kokeneilta on ollut iso lohtu.
Eläkkeet auttavat perheen kuluissa
Laura osti miehensä kuolinpesältä asunnon, jossa he olivat asuneet yhdessä – samoin kuin puolisonsa auton.
”Oli onni, että meillä oli mieheni kanssa olleet eri tilit. Toki jaoimme perheemme yhteiset kulut, mutta raha-asiat olimme hoitaneet muutoin itsellisesti. Se auttoi, ettei tarvinnut perunkirjoituksessa alkaa tileistä vääntämään.”
Yksi iso rasti olivat kuitenkin perheen vähentyneet tulot ja niistä seuranneet muutokset yhden vanhemman talouden erilaisiin kuluihin. Nyt oli enää yksi vanhempi huolehtimassa niistä menoista, joista aiemmin huolehti kaksi.
”Ylipäätään leskeydestä seurasi se, että eri tahoille oli toimitettava sitä ja tätä paperia ja täydennettävä tätä ja tuota tietoa. Minun oli esimerkiksi hankittava lapselleni oma verokortti.”
Kelalta Laura anoi itselleen leskeneläkettä ja lapselleen lapseneläkettä.Leskeneläke on tarkoitettu taloudelliseksi tueksi, kun puoliso on kuollut. Lapseneläke taas on tarkoitettu kattamaan niitä kuluja, joita lapsesta huoltajalle koituu. Lapsi saa eläkettä siihen saakka, kunnes täyttää 18 vuotta.
”Lapseneläke, miehelleni yksityiseltä työeläkeyhtiöltä kertynyt eläketulo sekä lapsilisä kattavat yhdessä ne kulut, joita lapseni päivähoidosta sekä muista menoista kertyy.”
Kela tuli Lauraa ja hänen puolisoaan vastaan jo miehen sairastaessa.
”Saimme kotihoidon tukea, sillä kävin tuolloinkin töissä. Mieheni ei jaksanut kuntonsa vuoksi huolehtia vauvasta kuin aika ajoin. Hankimme kotihoidon tuen turvin vauvalle ulkopuolisen hoitajan.”
Kiitollisuutta luotettavia läheisiä kohtaan
Arki on hiljalleen asettunut Lauralla ja taaperolla uomiinsa. Isona apuna on ollut vankka tukiverkko, läheiset ja ystävät.
”Ympärillämme on ollut vara-aikuisia, jotka ovat voineet ottaa lapsen hoitoon esimerkiksi silloin, kun olen tullut kipeäksi tai minulle on tullut eteen työmatka. Olen siitä kovin kiitollinen.”
Lauran luotettuihin kuuluvat hänen vanhempansa ja siskonsa, edesmenneen puolison isä ja tietyt ystävät.
”Moni muukin halusi etenkin alkuvaiheessa ojentaa auttavan kätensä. Se oli hienoa. Uskoisin, että moni leski kaipaa konkreettisia tekoja, etenkin he, jotka jäävät yksin pienten lasten kanssa. Apu voi olla esimerkiksi kaupassakäyntiä, siivousta, ruoanlaittoa tai koiran ulkoiluttamista. Surun keskellä pienetkin arjen rutiinit voivat tuntua ylivoimaisilta”, Laura huomauttaa.
Silti paljosta Lauran oli selvittävä yksin – ja on yhä. Pitää viedä lapsi hoitoon ja noutaa hänet sieltä tiettyyn aikaan iltapäivästä. On katsottava kalenteria viikkokaudet eteenpäin, sumplittava ja selviteltävä aikatauluja. On karsittava joitakin menoja ja painotettava toisia. Kaikki ilman kumppania ja toista vanhempaa.
Onneksi on myös vertaistuki.
”Nuoret lesket ry on taho, josta olen saanut valtavasti tukea. Etenkin alussa pääni oli täynnä kysymyksiä ja huolenaiheita – sellaisia juttuja, joita ihminen, joka ei ole käynyt tätä samaa läpi, ei voi edes ymmärtää. Tarinat, joita yhdistyksen sisäisessä keskusteluryhmässä luin, toivat lohtua ja toivoa. Tiesin, että kyllä minäkin tästä selviän.”