Krampit iskevät yöllä. Vasemman jalan kipu on niin kova, että on vain keskityttävä kestämään. Kun kipu vähän hellittää, Sanna pystyy nousemaan sängystä ja kävelee hiljakseen ympäri kotia. Noin puolen tunnin päästä olo helpottuu, ja Sanna yrittää nukahtaa illalla otetun lääkkeen avulla. Joskus se onnistuu paremmin, joskus huonommin.
”Kesällä jalan krampit helpottavat vähän, mutta yöuneni jäävät silti usein neljään tuntiin. Olen kuitenkin jo plussan puolella, sillä krampit ja hermosärky ei enää kahlitse minua neljän seinän sisälle”, Sanna sanoo.
Selkäkipu vie leikkaukseen
Sanna on elänyt hermokivun kanssa parisenkymmentä vuotta.
”Kolmikymppisenä elämäni oli hyvässä järjestyksessä. Olin valmistunut nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi ja töissä kunnalla. Haaveilin sosionomikoulutuksesta. Vain selkä vihoitteli kummallisesti silloin tällöin.”
Yleensä kipu hellitti lihasrentouttajilla, toisinaan Sanna kävi pyytämässä terveysasemalta kipupiikin.
”Tilanne roihahti, kun jättäydyin töistä pois opiskelua varten. Istuin monta tuntia päivässä tietokoneella.”
Kun Sanna nousi koneelta, kävely teki niin kipeää, että välillä oli mentävä kyykkyyn. Yhtenä päivänä hän havahtui siihen, ettei vasemman jalan ukkovarvas enää totellut. Lääkäri kirjoitti lähetteen erikoissairaanhoitoon, mutta jo parin päivän päästä tilanne kärjistyi kestämättömäksi.
”Soitin viikonloppuna ystävälleni, kun en päässyt nousemaan sängystä vessaan ja tarvitsin apua. Ystävä tuli apuun ja soitti saman tien ambulanssin.”
Sanna leikattiin jo seuraavana aamuna. Oli käynyt ilmi, että iso prolapsi eli välilevyn pullistuma painoi pahasti hermojuuria ja se oli leikattava heti, ettei vasen jalka halvaantuisi.
Helpotus ja järkytys
Leikkauksesta herättyään helmikuussa 2010 Sanna oli toivoa täynnä: elämä helpottuisi nyt varmasti. Kävi kuitenkin toisin. Kipu palasi ja paheni.
”Fysioterapiassa melkein itkin, kun kuntopyörän polkeminen teki kipeää ja minulle sanottiin, että ei kipu voi enää niin kovaa olla. Lopulta pääsin fysiatrin luokse, joka kuunteli minua.”
Fysiatri lausui ensimmäisen kerran ääneen sanan hermokipu. Myös sen syyn jäljille päästiin: Kun Sanna oli opiskellut nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi, hän oli joutunut autokolariin.
”Olin kuljettajana, ja toinen auto ajoi kylkeeni. Tömähdys oli kova, ja selkäni kuvattiin tuolloin, mutta mitään ei löytynyt. Todennäköisesti kuitenkin jotain vaurioitui, sillä kolarin jälkeen kivut ilmaantuivat ensimmäisen kerran ja pahenivat pikkuhiljaa.”
Sanna sanoo fysiatrilla käynnin olleen sekä helpotus että järkytys.
”Lääkäri otti kivun vakavasti, eikä vähätellyt sitä. Sain nimen kivulle, joka ei näkynyt ulospäin, mutta joka oli silti todellinen ja invalidisoi elämääni.”
Järkytys oli se, että tutkimuksissa kävi ilmi, ettei syntynyttä hermovauriota ollut mahdollista korjata leikkauksella. Vasemman jalan halvaantumisvaara olisi ollut liian suuri.
Lipuuko elämä ohitseni?
Parissakymmenessä vuodessa kivun kanssa on Sannan mukaan oppinut elämään – ja sen on hyväksynyt. Kipua on hallittu erilaisilla lääkkeillä ja pahimpina aikoina sitä on taltutettu esimerkiksi kipulaastarilla. Yksilöllinen allasterapia on auttanut jonkin verran, perinteinen fysioterapia ei niinkään.
Iso ilo Sannalle on se, että hän pystyy nykyään autoilemaan ja käymään esimerkiksi kahvilassa tai kävelemään parin kilometrin verran koiriensa kanssa. Kumpikaan ei ole itsestään selvää.
Koirat, metsä ja valokuvaaminen ovat Sannalle tärkeitä ilon tuojia ja ovat olleet tärkeitä myös kuntoutumisen kannalta.
Psykofyysisen fysioterapian avulla Sanna sanoo ymmärtäneensä, että keho on hänen ystävänsä, ei vihollinen. Kehon epämiellyttäviä tuntemuksia ei tarvitse pelätä.
”Työt. Urheileminen. Teatteriharrastus. Iloisuuteni. Olen joutunut luopumaan monesta. Pahimpia ovat olleet ajat, kun en ole päässyt sängystä ylös ja on tuntunut, että elämä vain lipuu ohitseni.”
Parhaat ystävät ovat pysyneet Sannan rinnalla. Hän kertoo ystävästään, joka hankalinakin aikoina tuli hakemaan kerran viikossa häntä ja koiria metsään.
”Hän auttoi minut autoon, jonka penkki oli säädetty makuuasentoon. Pystyin seuraamaan metsässä hetken koirien juoksentelua ympäriinsä pehmustetusta retkituolista. Jo se, että pääsin hetkeksi kotoa pois, helpotti oloani.
Sanna on saanut apua myös psykologilta. Iso tuki on ollut nykyinen puoliso.
”Avopuolisoni on kantanut päävastuun koiristamme ja kodin pyörittämisestä silloin, kun en ole pystynyt liikkumaan. Tarvittaessa hän on tuonut myös ruoan sohvalle.”
Psykofyysisen fysioterapian voima
Käänteentekevän avun Sanna kertoo saaneensa psykofyysisesta fysioterapiasta. Polku avun saamiseksi on ollut kuitenkin pitkä ja vaatinut paljon taistelua.
”Jouduin jonottamaan julkiseen psykofyysiseen fysioterapiaan pääsyä useamman vuoden. Aluksi kuljin terapiaan noin tunnin matkan Kela-taksilla, mutta automatkoilla kipu yltyi liiaksi.”
Sanna kertoo saaneensa Kelasta hyvää palvelua. Nykyään terapeutti käy hänen kotonaan kahden viikon välein. Kyse on Kelan myöntämästä vaativasta lääkinnällisestä kuntoutuksesta. Sen tavoitteena on, että sairaudesta tai vammasta huolimatta on mahdollista suoriutua paremmin arkielämästä.
”En olisi tässä ilman psykofyysistä fysioterapiaa. Kipu oli ottanut minusta vallan ja olin kuin pieni varuillaan oleva mytty, kun terapia alkoi.”
Kipu aiheuttaa Sannalle toisinaan paniikkioireita. Kehon jännitystilat olivat niin suuret, että pahimmillaan Sannasta tuntui mahdottomalta esimerkiksi halata ketään, koska kosketus sattuisi liiaksi.
”Terapeutti on painottanut minulle, että on muistettava, että kipu tulee, mutta se myös menee.”
Enää Sanna ei ole vihainen kivulle. Tärkeää on ollut käsitellä myös häpeää, joka kipuun on liittynyt.
”En enää ajattele, että miksi tämä tuli juuri minulle ja miksi olen joutunut luopumaan niin monesta. Pystyn puhumaan kivuistani avoimesti, eikä se enää hallitse elämääni, vaikka monella tavalla sitä rajoittaakin.”
Aamu alkaa venyttelyllä
Sanna on nykyään työkyvyttömyyseläkkeellä. Toimeton hän ei silti ole.
”On ollut pakko hyväksyä, että nukkuminen on kivun takia toisinaan mahdotonta ja kärsin siksi aivosumusta, eikä muistini ole hyvä. Tietokoneella pystyn olemaan vain lyhyitä hetkiä.”
Sanna aloittaa jokaisen aamun venyttelyllä. Hän pyrkii liikkumaan joka päivä ainakin vähän kivun sallimissa rajoissa.
Yksi henkireikä Sannalle on kirjoittaminen. Naisen haaveena on julkaista omista kokemuksista fiktiivinen kirja, joka voisi toimia myös vertaistukena.
”Valitsen kansalaisopiston kirjoituskursseilla aina nurkkapaikan, koska en pysty istumaan pitkään. Kun nousen kulmassa ylös ja jaloittelen, häiritsen muita mahdollisimman vähän.”
Sanna on palannut varovasti myös koiraharrastuksen pariin. Hän toimii omassa kotiseurassaan taas pentukurssien vetäjänä.
”On tärkeää, että tunnen olevani hyödyllinen. Se tuo omaan elämään merkityksellisyyden tunnetta.”