Itsellinen äiti: Oma lapsi oli unelmien täyttymys
Nuorempana kotkalainen Tytti Pelkonen, 43, ajatteli, että kolme tai neljä olisi hänelle se mieluisin lapsiluku. Vuodet vierivät, eivätkä Tytin muutamat seurustelukumppanit olleet halukkaita perustamaan perhettä. Kun Tytti täytti 38 vuotta, hän oli tehnyt päätöksensä: hän halusi lapsen, vaikka sitten yksin.
”Otin yhteyttä yksityiseen hedelmöityshoitoklinikkaan. Päätös hankkia lapsi itsellisesti oli vakaan harkinnan tulos, sillä minulla oli takanani vahva tukiverkosto. Onneksi hoito tuotti nopeasti tulosta – olin raskaana kolmannen luomukiertoon tehdyn inseminaation jälkeen.”
Kun tuhiseva käärö sitten laskettiin Tytin käsivarsille, hän tunsi unelmansa täyttyneen.
”Sain terveen tyttären. Hän täyttää pian kolme vuotta, ja me kaksi olemme tiivis, pieni perheyksikkö.”
Tytti oli varautunut siihen, että itselliselle äidille vauvavuosi olisi rankka. Yllättävää silti oli, miten vaativaksi vauvan hoito kaikkine yösyöttöineen lopulta kävi.
”Onneksi äitini oli ensimmäiset viisi viikkoa luonani auttamassa. Hänestä oli aivan valtava apu, ilman äitiäni olisin varmasti väsynyt paljon pahemmin imettämiseen, tuttipullorumbaan ja repaleisiin yöuniin. Vauvan itku ja kitinä vaativat veronsa, vaikka tyttäreni ei mikään koliikkivauva ollutkaan.”
Muutama tunti omaa aikaa pari kertaa viikossa oli pikkuvauvavaiheessa kullanarvoinen hengähdystuokio Tytille.
Myös Tytin äidin apu lapsiperhearjessa on ollut korvaamaton tuki.
Tytti alkoi lapsensa kanssa käydä vauvakerhossa tavatakseen muita äitejä. Tytti oli porukan ainoa yksinhuoltaja, ja muiden juttuja kuunnellessaan hänelle tuli välillä outo olo.
”Muutaman kerran kävi mielessä, miten erilaista arki olisikaan, jos siinä vierellä olisi toinen jakamassa vastuuta ja kotitöitä. Somessa meille itsellisille äideille on kyllä parikin keskusteluryhmää, joista olen saanut paljon tukea, neuvoja ja hyödyllisiä vinkkejä. Sattuman kautta tapasin toisen itsellisen äidin, ja meistä on sittemmin tullut hyvät ystävät.”
Yhteiskunnan tarjoamasta avusta arvokkaimmaksi Tytti nostaa aiemman asuinkuntansa Kauniaisten perhepalvelun, jonka perhetyöntekijä kävi pikkuvauvavaiheessa hoitamassa Tytin lasta.
”Hän kävi kaksi kertaa viikossa ja hoiti tytärtäni kolme tuntia kerrallaan. Yleensä he lähtivät ulkoilemaan, ja minä saatoin ottaa vaikkapa nokoset tai käydä kaupassa tai kahvilassa. Se oma aika, jonka perhetyöntekijä tarjosi, oli minulle suorastaan elintärkeä henkireikä.”
Oleellisen tärkeäksi avuksi oli myös Kelan yksinhuoltajalle tarjoama rahallinen tuki. Tytti sai käyttöönsä kahden vanhemman vastaavat vanhempainvapaat, korotetun lapsilisän, täyden elatustuen ja hoitovapaan ajaksi yleisen asumistuen.
”Itsellinen äiti olisi todella epätasa-arvoisessa asemassa muihin perheisiin verrattuna, ellei yksinhuoltajia tuettaisi tällä tapaa. Siitä yhteiskunnalle lämpimät kiitokset.”
Eronnut äiti: ”Monesta suosta olen noussut”
Täydellinen shokki! Näin eroaan kuvaa mikkeliläinen Heidi Hulkkonen, 47, jonka puoliso jätti hänet pari vuotta sitten täysin yllättäen. Heidi jäi yksin kahden lapsen kanssa, jotka olivat tuolloin 10- ja 11-vuotiaita.
”Eron taustalla vaikutti varmasti omat vaikeat sairauteni, jotka kuormittivat perhearkeamme. Sairastan harvinaista Ehlers-Danlosin syndroomaa, lisäksi minulla on hermojuurivaurio sekä masennus- ja ahdistuneisuushäiriö.”
Erosta käynnistyi Heidin (kuvassa) ja lasten selviytymistaistelu. Heidi on työkyvyttömyyseläkkeellä, ja rahat yhden vanhemman taloudessa ovat olleet tiukilla.
”Meidän olisi oikeastaan pitänyt muuttaa halvempaan asuntoon, mutta en halunnut repiä lapsia juuriltaan ja vaihtaa heidän kouluaan. Pärjäämme jotenkuten eläkkeeni ja nykyisten, yksinhuoltajakorotettujen tukien varassa. Siitä olen hyvilläni, että minun ei tarvinnut vääntää tuista viranomaisten kanssa, ja että Kelan tukipäätökset tulivat nopeasti.”
Heidi sanoo omaavansa ”aika hyvän resilienssin” selvitä arjen rankoistakin vastoinkäymisistä. Hän sanoo nousseensa elämänsä aikana monesta suosta, ja se on vahvistanut hänen uskoaan pärjätä kuormittavissakin elämäntilanteissa.
”Apuna minulla on ollut etenkin oma äitini, joka on vankka tukipilarini. Jos minä olen haihattelijatyyppi, äitini on excel-taulukkoihminen. Eron jälkeen hän otti homman haltuunsa ja patisti minut hoitamaan tarvittavat asiat kuntoon. Shokin keskellä oli tärkeää, että oli joku, joka tuuppi eteenpäin.”
Sekin auttoi, että Heidi sai puhua hyville kavereille. Ystävien lisäksi hän sai apua kolmannelta sektorilta, jonka järjestämässä erokahvilassa hän kävi juttelemassa vertaistensa kanssa joka toinen viikko, pari tuntia kerrallaan.
”Oli terapeuttista huomata, etten ollut yksin. Oli muitakin, jotka kamppailivat samanlaisten tuntemusten kanssa.”
Heidin perheen neljäs jäsen on karvakuono nimeltä Elsa. Lempeä labradorinnoutaja toimii terapiakoirana mielenterveys- ja päihdekuntoutujille tarkoitetussa asumispalveluyksikössä.
”Olen koulutukseltani lähihoitaja ja vaikka ehdin tehdä alani töitä vain viisi vuotta ennen sairastumistani, minulla on edelleen hoitajan sielu. Haluan auttaa muita. Elsan kanssa vedämme kerran viikkoon ryhmää, jossa jutellaan, pelataan lautapelejä, kuunnellaan musiikkia ja käytetään Elsaa kävelyllä.”
Elsa kiertää kuntoutujien luona rapsuteltavana tai seurailee makuulta, mitä ryhmässä tapahtuu. Heidistä on ihana nähdä, miten paljon iloa ja hyvää mieltä koira voi ihmisille tuottaa.
”Käymme myös toisaalla, samantyyppisessä kohtaamispaikassa tekemässä vapaaehtoistyötä. Tällaisesta toiminnasta saan itsekin valtavan paljon sisältöä elämääni.”
Leskeksi jäänyt äiti: ”Isän menetys oli lapsille vaikea paikka”
Lapset, oma äiti ja neljä hyvää ystävää. Ilman heitä ilmajokelainen Katja Harju, 51, ei olisi jaksanut, kun hän jäi leskeksi kesällä 2021. Katjan puoliso sairastui aggressiiviseen syöpään saman vuoden keväänä ja kuoli vain muutaman kuukauden sairastettuaan.
”Ensimmäiset puolitoista vuotta mieheni kuoleman jälkeen menivät kuin sumussa, en muista siitä ajasta oikeastaan mitään. Lapsemme olivat isänsä kuollessa 12- ja 16-vuotiaita, ja isän menetys oli heille vaikea paikka. Samaan aikaan arjen oli jatkuttava. Kuskasin lapsia harrastuksiinsa ja koetin pyörittää yksin perhearkea”, hän kertoo.
Surun keskellä Katjan (alla kuvassa) vastuulle lankesi puolison omistama kuljetusfirma ja sen kahdeksan työntekijää. Katjalla oli kolme kuukautta aikaa lukea itsensä tavaraliikenneyrittäjäksi, jotta firman liikenneluvat säilyisivät.
”Yhä ihmettelen, että tentit menivät läpi, vieläpä kertayrittämällä. Alku näyttikin lupaavalta, mutta sitten tuli Ukrainan sota, ja esimerkiksi polttoaineet kallistuivat hurjasti. Oli pakko laittaa firma selvitystilaan. Viimeiset ajot tehtiin syksyllä 2023.”
Kuljetusfirman kaatuminen ja raskaat perintöverot kuormittivat Katjan taloudellista tilannetta pahasti. Hänen piti ottaa henkilökohtaista velkaa selviytyäkseen maksutaakasta.
”Joka sentti on pitänyt laskea tarkkaan, sillä olin välillä työttömänä. Hain perustoimeentulotukeakin, mutta hakemukseni hylättiin.”
Valoa tunnelin päässä on kuitenkin nyt näkyvissä, kun Katja työllistyi kuluvan vuoden alussa uudestaan omalle alalleen.
”Jätin työpaikkani optisella alalla, kun otin firman haltuuni. Nyt sain onneksi töitä. Velkataakkani on edelleen mittava, mutta olen pääsemässä velkasaneeraukseen. Myös leskeneläke sekä nuoremman lapseni saama lapseneläke helpottavat juoksevista kuluista koituvia arjen rahareikiä.”
Katjan äiti kuoli pari vuotta sitten – se oli hänelle toinen, raskas menetys. Häntä ovat kannatelleet ystävät, jotka Katjan sanojen mukaan ”vetävät, hinaavat ja tuuppaavat” silloin, kun kamelin selkä on ollut katketa.
”Myös siskoni on ollut isona tukena, samoin reippaat lapseni. Minä ja lapset olemme kuin kolme muskettisoturia – menemme yhdessä vaikka läpi harmaan kiven. Olemme koko perhe pohjalaisia jääriä, jotka eivät helpolla luovuta.
Jos Katja saisi toivoa yhteiskunnalta jotakin, se olisi leskille suunnattu tukikirjanen. Kirjaseen olisi koottu kaikki jälkeen jäävälle koituvat velvoitteet ja edut, mutta myös monenmoiset vinkit alkaen siitä, miten S-etukortti lakkautetaan tai miten vakuutukset siirretään puolison nimiin.
”On todella rankkaa vääntää näistä asioista vaikkapa verottajan tai yksityisen sektorin kanssa, kun ei yhtään tiedä, mitä eri toimijat leskeltä odottavat. Jos joku koostaisi tällaisen vihkosen, se olisi leskille todella kullanarvoinen juttu.”