Ei töitä täksi päiväksi. Rauni Säkkinen, 59, on herännyt varhain tarkistamaan tarjoilijoiden keikkakalenterin, mutta vapaita keikkoja ei ollut saatavilla. Ei hänen kotipaikkakunnallaan Lohjalla, ei muualla Länsi-Uusimaalla eikä myöskään pääkaupunkiseudulla.
Seuraavaksi päiväksi hänellä tosin on keikka varattuna, samoin tulevana perjantaina.
”Tänä aamuna, kuten useimpina aamuina aiemminkin, lähdin happihyppelylle ja kiersin kolmen kilometrin lenkin. Ulkoilu virkistää. En jää neljän seinän sisään nyhjöttämään, vaikka töitä ei olisikaan”, Rauni sanoo.
Raunista on tärkeää pitää mieli virkeänä.
”Sen verran kova luu minä olen, etten ihan suotta masennu. Koetan aina löytää jotakin mielekästä tekemistä niinä päivänä, kun töitä ei ole.”
Ikäsyrjintä löi vasten kasvoja
Raunin työttömyystarina alkaa vuodesta 2012. Hänen silloinen työnantajansa myi ravintolansa, ja vaikka Rauni olisi päässyt tarjoilijaksi uudelle työnantajalle, tämän tarjoamat työehdot olivat oleellisesti vanhaa huonommat.
Rauni alkoi tehdä keikkahommia, ja neljä vuotta myöhemmin hän aloitti restonomin eli matkailu- ja ravitsemisalan ammattiopinnot.
”Mutta ei restonomin tutkinnosta ollut minkäänlaista lisäarvoa työmarkkinoilla. Tätä nykyä teen keskimäärin kymmenkunta tarjoilukeikkaa kuukaudessa. Vuosi vuodelta keikat ovat vähentyneet, sillä kun ikää kertyy, keikatkin vähenevät”, hän sanoo.
Raunista ravintola-alalla on runsaasti ikäsyrjintää. Hiljattain syrjintä näytti entistä rumemmat kasvonsa.
”Pyrin tänä keväänä tarjoilijaksi Lappiin sesonkikaudeksi ja pääsinkin työhaastatteluun. Haastattelu meni hyvin ja sitä vetänyt ihminen lupasi minulle työpaikan ja työnaloitusajankohtakin sovittiin. Mutta toinen rekrytoija veti oven nenäni edestä kiinni, ja myöhemmin minulle ilmoitettiin, että joku muu oli tullut valituksi.”
Kahden päivän kuluttua Rauni huomasi, että sama työpaikka oli edelleen julkisessa haussa.
”Soitin sinne ja kysyin, että mitäs tämä nyt on. Sanottiin, että kyseinen minun sijalleni valittu tyyppi ei päässytkään tulemaan, ja paikka on sen vuoksi taas auki. En saanut sitä sittenkään. Mistä muusta tuollaisessa voi olla kyse paitsi ikäsyrjinnästä?”
Epätasaiset tulot vaikeuttavat taloudenpitoa
Rauni elää työttömyyskassalta saamallaan ansiosidonnaisella työttömyyspäivärahalla sekä keikkatyöstä saamillaan palkkioilla. Puolet keikkapalkkioista vähennetään täydestä päivärahasta.
”Koronavuodet olivat tiukkoja, sillä ravintolat olivat osin kiinni eikä keikkaa ollut. Onneksi mieheni on töissä, joten olemme saaneet kulumme katettua yhteisillä tuloilla.”
Tiukkaa on silti tehnyt. Välttämättömät menot on supistettu minimiin. Raunin keikkapalkkiot maksetaan vasta keikkoja seuraavina viikkoina, joskus kuukauden päästä. On vaikea ennustaa, minkä verran tehdyt keikat vaikuttavat päivärahaan ja mihin suuntaan tulevien kuukausien taloudenpitoa pitäisi säätää.
Lisähuolta Raunilla aiheuttaa viime vuonna voimaan tulleet ansiopäivärahan porrastukset.
”Minun olisi vastaisuudessa tehtävä enemmän töitä, jotta ansiopäivärahan taso ei alenisi työttömyyden pitkittyessä.”
Porrastuksen alkuperäinen tarkoitus oli tehdä työn vastaanottamisesta kannattavampaa ja sitä kautta lyhentää työttömyysjaksoja.
”Mutta minkä minä sille voin, että töitä ei minun alallani yksinkertaisesti ole! Pitäisikö minun jättää perheeni ja muuttaa töiden perässä pois kotoani, jonnekin kauas?” Rauni kysyy.
Työmatkat usein kohtuuttomat
Niin niukat kuin Raunin tienestit ovatkin, tietyistä asioista hän ei voi luopua. Yksi niistä on oma auto.
”Tätä nykyä lähes kaikki tarjoilukeikat ovat pääkaupunkiseudulla, ja työmatkoihin Lohjalta Helsinkiin, Espooseen tai Vantaalle tarvitaan auto. Autollakin minulla menee työmatkoihin pari tuntia suuntaansa, etenkin silloin, kun kehätiet ovat ruuhkaiset.”
Meno- ja paluumatkoihin voi Raunilla mennä omalla autolla helposti siis neljäkin tuntia. Vielä kauemmin kestäisi, jos hän lähtisi liikkeelle julkisilla, koska työn aloitus- ja lopetusajat eivät mene yksiin julkisten aikataulujen kanssa.
”Pahimmillaan työmatkoihin on mennyt viisikin tuntia. Ja kurjaa on, että usein keikka pääkaupunkiseudulla kestää vain puolikkaan työpäivän eli vähemmän kuin mitä matkoihin kuluu. Siitä voi arvioida, kannattaako ruuhkiin lähteä istumaan ja kattaako palkka matkakustannukset.”
Keikkatöiden vähyys vaikuttaa Raunin arkipäiviin.
Kun töitä ei ole, hän hoitaa kotia.
Sairaanakin oli pakko mennä töihin
Rauni tekisi mieluiten kokopäiväistä työtä vakituisessa työsuhteessa. Siitäkin huolimatta, että hänellä on terveysmurheita.
”Kropassani on monenlaista kulumaa ja kroonisia kipuja. Tuntuu, että lääkärit eivät ota kipujani vakavasti, ja sairauslomaa on työttömänä työnhakijana vaikea saada. Jos sattuu sairausloman saamaan, Kela saattaa hylätä päivärahahakemuksen.”
Kerran Rauni joutui menemään sairaana töihin, sillä jos hän olisi peruuttanut sovitun keikan ilman sairauslomapaperia, hän olisi joutunut kärsimään siitä rahallisen sanktion.
Rauni on myös pyytänyt lääkärintodistusta saadakseen itselleen Kelan tukemaa kuntoutusta.
”Sellaista paperia ei ole suostuttu kirjoittamaan. Kuntoutukselle olisi kuitenkin tarve, jotta jaksaisin nivelongelmieni takia työelämässä vastakin.”
Uravalmennuksista tympeä jälkimaku
Rauni on käynyt kaksi uravalmennusperiodia, yhden työeläkevakuutusyhtiön ja toisen TE-toimiston kautta. Kummastakaan ei ollut apua konkreettista apua työllistymisessä, ja toisesta valmennuksesta hänellä on suorastaan huonoja kokemuksia.
”Opin paljon tämän uravalmentajan omasta firmasta. Kuuntelin kaksi kertaa kuussa järjestettävillä luennoilla siitä, miten hyviä he ovat valmentamaan. Mutta kun pyysin apua CV:ni päivittämisessä, valmentaja sanoi, että ei tässä ole päivitettävää, kun tämä on valmiiksi jo niin hyvä.”
Tympeän maun jättäneestä uravalmennuksesta sisuuntuneena Rauni otti yhteyttä TE-toimistoon ja jätti sinne viestin, jossa hän pyysi tukea hakemusten tekoon TyöNavigaattorin avulla.
”Viestiini ei vastattu, kukaan ei koskaan soittanut takaisin.”
Kuusikymppinen on väliinputoaja
Tulevaisuus pelottaa, sen Rauni avoimesti myöntää. Hän kokee olevansa väliinputoaja, jota eivät auta työnantajat, terveydenhoitohenkilöstö eivätkä työvoimaihmisetkään.
”Olen sen ikäinen, että en pääse vielä eläkkeelle, mutta moni ei ota töihinkään. Sen sijaan eläkeikäiset tarjoilijat, jopa seitsenkymppiset, ovat alallamme kysyttyjä keikkatyöläisiä, sillä työnantajan ei enää tarvitse maksaa heidän eläkemaksujaan. Kuka palkkaisi minun kaltaiseni kuusikymppisen, kun saatavilla on sekä nuorempia että vanhempia työntekijöitä?”
Toki keikkatyössä on oma viehätyksensä, ja jos keikkaa pukkaisi tarpeeksi tiheään, Rauni tekisi niitä mielellään.
”Keikkahommassa on valinnanvapautta. Jos yksi työnantaja sorsii, voi seuraavaksi valita mukavamman. Eipähän tarvitsisi olla kokonaan kiinni työpaikassa, josta ei pidä.”
Mutta kun töitä ei ole, niitä ei ole. On keksittävä jotakin muuta, kuten tänään, kun keikkalista ammotti tyhjyyttään. Kävelylenkin jälkeen Rauni ajatteli hoitaa kotia sen minkä pitkittyneeltä flunssaltaan jaksaisi.
”Viisi viikkoa kiusannut tauti on verottanut voimia, mutta aloitan kevyemmistä rästihommista. Ainakin pölyt on pyyhittävä”, Rauni sanoo.