”Tammikuussa 2020 olin keskiviikkoisissa uintitreeneissäni Jyväskylän AaltoAlvarissa. Alvar Aallon suunnittelemassa hallissa on 50-metrinen uima-allas ja kylpyläosasto. Ikkunoiden takana oli jo pimeää, hallissa oli paljon porukkaa. Kello oli kuusi illalla.
Ennen altaaseen menoa uintiryhmälläni oli tunnin mittainen jumppa uimahallin kylpylätasanteella. Altaan viereen oli levitetty treenien ajaksi kymmenmetrinen patja. Teimme viidentoista hengen treeniporukalla vuorotellen hyppyjä, kuperkeikkoja ja kehoa herätteleviä matoliikkeitä. Kun odotin omaa vuoroani, juttelin treenikaverini kanssa tämän uudesta rannetietokoneesta. Äkkiä huomasin, että aloin nähdä kaiken kahtena.
Infarkti ei pelottanut, vaan tuntui lähinnä nololta
Hetken aikaa luulin saaneeni migreenikohtauksen. Vaimollanikin oli ollut niitä silloin tällöin. Pian en enää ymmärtänyt, mitä kaverini puhui. Kävin penkille istumaan ja odottamaan, että kohtaus menee ohi. Kun valmentajani tuli kysymään, oliko kaikki ok, en osannut sanoa muuta kuin ”odota”.
Jotenkin suomen kieli hävisi, ja olin aivan hämilläni siitä, mitä tapahtui. Tilanne ei ollut pelottava, vaan pikemminkin se tuntui vähän nololta.
Pian uinninvalvojat tulivat kyselemään vointiani. He pyysivät minua nousemaan ylös ja nostamaan kädet suorina eteeni. Tämän jälkeen kaverini ottivat minua kainaloista kiinni ja lähdimme kävelemään kahviota kohti. Sinne oli matkaa reilu altaan mitta, yli 50 metriä.
Muistan, että yritin ravistella käsiäni vapaaksi, kun ajattelin, että osaan kyllä kävellä itsekin. Kaverini kertoivat myöhemmin, että olivat olleet varmoja, että romahdan hetkenä minä hyvänsä.
Kahvion puolella minut ohjattiin lattialle makaamaan. Ambulanssia odotellessa minulle tehtiin mittauksia. En ollut tullut hallille yksin, vaan tuolloin 16-vuotias poikani oli kahvion puolella odottamassa jumppani loppumista. Hänen oli tarkoitus lähteä uimaan, kun menen itsekin altaaseen. Yritin kertoa tästä ensihoitajille, mutta he eivät saaneet puheestani selkoa. He auttoivat minut kantotuoliin, ja lähdimme sairaalaan. Ambulanssin lähdettyä uintikaverini oli osannut yhdistää, että pojalla oli ehkä jotain tekemistä minun kanssani, ja jäi kahvioon tämän kanssa.
Liuotushoito alkoi toimia nopeasti
Sairaalassa minua oli odottamassa kunnon vastaanottokomitea, kuten aivoverenkiertohäiriöissä yleensäkin. Minut vietiin suoraan pään kuvaukseen, että nähtäisiin, oliko kyseessä tukos vai vuoto.
En ymmärtänyt mistään mitään, mutta sen muistan, kun makasin vuoteessa ja kasvojeni eteen nostettiin puhelin. En ymmärtänyt, mitä minulle puhuttiin. Sitten kasvojeni eteen nostettiin kynä. Oivalsin, että minun ehkä tulisi nimetä esineet, joita näen. Koetin sanoa ”kynä”, kun sitä silmieni edessä heilutettiin.
Kun tutkimuksissa selvisi, että infarktini johtuu tukoksesta, minua lähdettiin viemään kiireen vilkkaa Kuopion yliopistolliseen sairaalaan. Tarkoitus oli, että jos tukos on jäänyt päähäni, se saataisiin imaistua sieltä pois.
Jyväskylästä Kuopioon on matkaa 150 kilometriä. Liuotushoito alkoi toimia jo tällä välillä. Puheeni alkoi selkiytyä ennen kuin pääsimme perille.
Infarkti voi tulla elämäntavoista riippumatta
Kuopiossa minut vietiin suoraan leikkaussaliin. Tukospaikka tähystettiin nivusesta käsin, eikä tukosta enää löytynyt.
Leikkauksen jälkeen minut siirrettiin teho-osastolle. Sieltä mieleeni on jäänyt se, kun luokseni tullut neurologi totesi, että ”nyt on sängyssä ihan väärä ihminen”. Olin 49-vuotias sälli, harrastin säännöllisesti liikuntaa ja elämäntapani olivat muutenkin ihan kunnossa. Mutta jos esimerkiksi sydämessä on jotain vikaa, voi infarkti tulla elämäntavoista riippumatta. Pääsin teholta vuodeosastolle muistaakseni aamuyöllä.
Kotiin pääsin noin viikkoa myöhemmin, koska sairaalassa minulla todettiin sydämen rytmihäiriö. Se oli aiheuttanut tukoksen.
Olin sairauslomalla yhteensä seitsemän viikkoa. Kaikki liikunta ja puuhastelu piti jättää pois, eli lepäilin ja kävin vain pienillä kävelylenkeillä koiriemme kanssa. Vaimoni osti minulle ison Lego-auton, jota kasailin, jotta päivissä olisi jotain tekemistä. Sairausloman jälkeen palasin normaalisti töihin, järjestelmätukeen.
Olisiko aivoinfarktin voinut ehkäistä?
Itse infarkti ei aiheuttanut minussa pelkoa, huolta eikä muuta murhetta jälkikäteenkään. Se tuli elettyä ja koettua ja unohdettua. Myös isälläni oli aikoinaan aivoinfarkti, ja hänkin pääsi tuolloin nopeasti hoitoon. Siinä mielessä tämä oli itselleni tuttu juttu. Jonkin verran lueskelin infarkteista jälkikäteen, eikä mikään tapahtuneessa jäänyt mietityttämään.
Se minua kuitenkin harmitti pidemmän aikaa, että asia johtui rytmihäiriöstä. Olin käynyt sen vuoksi työterveydessä useamman kerran. Käytin rytmihäiriön vuoksi beetasalpaajaa, mutta siitä huolimatta minusta oli tuntunut, ettei kaikki ole kunnossa. Edellinen lääkäriaikani oli ollut vain viikko ennen infarktia, ja silloin lääkäri oli sanonut, että kaikki on kunnossa. Vuorokauden kestävää EKG:n pitkäaikaisrekisteröintiä eli Holter-tutkimusta minulle ei tehty, ja ajattelin, että sen avulla infarktilta ehkä olisi voitu välttyä.
Lääkärit Kuopiossa pohtivat jo infarktin jälkeen, pitäisikö rytmihäiriö korjata katetriablaatiolla. Se ehkäisee rytmihäiriöiden syntyä. Toimenpidettä ei tehty vielä tuolloin. Kuitenkin, kun rytmihäiriöitä infarktin jälkeenkin tuli toistuvasti ja rytmi jouduttiin tahdistamaan sairaalassa kardioversiolla eli rytminsiirrolla, pääsin leikkaukseen saman vuoden lokakuussa.
Viisi vuotta myöhemmin infarkti on mennyttä elämää
Nyt infarktistani on viisi vuotta. Infarktista minulle on jäänyt ajoittaista väsymystä. Kun se iskee, pitää ottaa pienet päikkärit. Myös sanani menevät nykyään useammin sekaisin kuin ennen. Saatan hyvän juhannuksen sijaan toivottaa ihmisille hyvää joulua. Myös kirjoitusvirheitä tulee entistä enemmän.
En koe, että kokemus on vaikuttanut esimerkiksi siihen, miten elän tai suhtaudun asioihin. Välillä olen pelännyt sitä, että infarkti uusiutuisi. Silloin muistutan itseäni siitä, miksi niin alkujaankaan kävi. Rytmihäiriöt on hoidettu pois päiväjärjestyksestä, joten riski uuteen infarktiin on huomattavasti pienempi. Ajattelen positiivisesti, että eiköhän se ollut omalta osaltani tässä.
Vaimoni sai infarktin pari vuotta omani jälkeen. Hänen kanssaan kävin Kelan kuntoutuksessa. Siellä tapasin henkilöitä, jotka ovat saaneet aivoinfarktin useamman kerran lääkityksestä huolimatta.
Olen sanonut monta kertaa, että minulla kävi tuuri siinä, että olin infarktin käydessä siellä, missä olin. Se, kuinka hyvin tai huonosti aivoinfarktissa käy, riippuu paljon siitä, missä ja mihin vuorokaudenaikaan se tapahtuu. Itse selvisin onnekkaasti, kun olin keskellä päivää ihmisten keskellä, kahden kilometrin päässä sairaalasta. Sen ansiosta selvisin rytäkästä tosi onnekkaasti.”