Katri Korolainen 9.4.2019 3 min

Miten sovitan yhteen perheen ja työn

”Pidät sitten ihan kunnolla breikkiä töistä, sitä ei koskaan kadu!”

”Pienen lapsen on hyvä päästä mahdollisimman nopeasti varhaiskasvatusten ammattilaisten ja samanikäisten seuraan!”

”Kai te jaatte tasaisesti perhevapaat?”

”Miten sun uran käy, jos nyt jäät pois töistä?”

Odotan esikoistani ja työskentelen johtotehtävissä järjestökentällä. Olen yli kolmekymppinen, akateemisesti koulutettu nainen pääkaupunkiseudulta, ensimmäisessä vakituisessa työsuhteessani. Lapsen syntymä on ihmeellinen, ihana ja odotettu tapahtuma perheessämme. Silti tai ehkä juuri siksi olen kuluvan talven aikana jo saanut kohdata vanhemmuuteen ja sen jakamiseen liittyvät muiden ihmisten ristiriitaiset odotukset monin tavoin.

Onneksi odotusaika on pitkä ja oman kehon fyysiset muutokset tekevät elämänmuutoksesta myös luonnollisen. Vatsan kasvaessa ja oman askeleen hidastuessa mieleen hiipii toinen toistaan kiireisempien työtehtävien sijaan myös muunlaisia ajatuksia. Millainen tulokas perheeseemme saapuu? Mitä hänelle olisi hyvä olla valmiina, mitä ehtii hankkia sitten, kun vauva on jo täällä? Miten jaksan viimeiset työviikot, kun uni on jo katkonaista ja hengitys kulkee huonosti?

Kaikki vakuuttavat, että noin vuoden poissaolo töistä menee pienen ihmisen seurassa kuin hujauksessa.

Silti viimeisten työpäivien haikeus on suurta: nautin työstäni ja työkavereistani. Viikot ja päivät kuluvat nopeasti, kun tekemistä on paljon. Kenen kanssa vietän arkea tulevana vuonna? Missä ovat päivän, entä viikon rutiinit? Samalla on kiitollista, että minulla on mielekäs työ, johon palata. On sijainen, johon luotan ja tiimi, jonka osaamisen tunnen. Ja kaikki vakuuttavat, että noin vuoden poissaolo töistä menee pienen ihmisen seurassa kuin hujauksessa.

Sovimme perhevapaiden jakamisesta puolisoni kanssa jo odotusajan ensimmäisinä viikkoina. Olimme etukäteen puhuneet yleisellä tasolla, että meille olisi tärkeää jakaa vapaat mahdollisimman tasaisesti niin, että kumpikin saa olla kotona lapsen kanssa. Laskimme myös, mikä meille on taloudellisesti kannattavinta suurin piirtein saman verran tienaavina. Päädyimme ratkaisuun, jossa näillä näkymin palaan töihin lapsen ollessa noin 10 kuukauden ikäinen. Puolisoni jatkaa siitä kotona vielä puolen vuoden ajan, jonka jälkeen lapsi päässee varhaiskasvatuksen pariin.

Asioiden sopiminen hyvissä ajoin oli meille kummallekin tärkeää, ja se on luonut myös ennakoitavuutta siihen, mitä tuleman pitää. Kaikki voi tietysti vielä muuttua vauvan tulon myötä, mutta yhteinen suunnitelma tuo turvaa.

Lumien sulaessa ja maaliskuun auringon paistaessa koitti myös viimeinen työaamu ja työpaikan ihanat läksiäiskakkukahvit. Palautin avaimet ja halasin työkaverit. Lupasin tulla vauvan kanssa käymään, kunhan olemme hieman asettuneet uuteen elämänvaiheeseen. Kotimatkalla kiitollisuuden lisäksi kehoon hiipi valtava väsymys: koko talven työmäärät voi nyt luvan kanssa jättää taakse.

Jos nyt kaipaan hieman töihin, eiköhän tule myös aika, kun toivon jo pääseväni töistä kotiin perheen luo.

Ensimmäisenä vapaapäivänä yllätin itsenikin. Aamulla kotiin jääminen puolison lähtiessä töihin tuntui oudolta, ja vilkuilin työsähköpostin vaivihkaa kolmesti ennen lounasta. Iltapäivästä olin siivoamassa oman mummini luona ja unohdin jo, että muut ihmiset ovat töissä. Vaikka omat työprojektit tuntuivat vielä edellisenä päivänä polttavan tärkeiltä, nyt arki ja sen uudelleenjärjestäminen valtasivat mielen.

Ehkä tämä pieni välitila on juuri hyvä: ehtii totuttautua uudenlaiseen rytmiin ja arkeen. Jos nyt kaipaan hieman töihin, eiköhän tule myös aika, kun toivon jo pääseväni töistä kotiin perheen luo. Elämässä pitää olla tilaa molemmille.